Miten ja miksi Pikkuli-kirjat tehdään?

Me Pikkuli-sarjan ja kirjojen tekijät törmäsimme somessa kiinnostavaan keskusteluun Pikkuli-kirjoista. Keskustelijat pohtivat esimerkiksi sitä, miten sarjan jaksot ja kirjat eroavat toisistaan ja miksi jaksojen pohjalta pitää ylipäätään julkaista myös kirjoja: Mitä uutta kirja tuo, mikä ei televisiosarjan jaksossa olisi jo tullut esille? Pohdinta innoitti kertomaan hiukan tarkemmin kirjojen tekemisestä ja siitä, miksi samasta tarinasta voidaan toteuttaa sekä kirja että televisiosarjan jakso ilman, että pyritään ensisijaisesti olemaan kaupallisia. 

Pikkuli-kirjat eivät ole animaatiosarjan jaksojen kopioita. Sellaisiakin kuvakirjoja on: suoraan sarjasta napattuja still-kuvia asemoituna peräperää kirjan sivuille. Pikkuli-kuvakirjoissa on toinen toistaan enemmän yksityiskohtia ja ilmaisua. Instagramissa on käyty keskustelua kirjasarjan ensimmäisestä kirjasta, joka on toki lähempänä sarjaa kuin seuraavat kirjat. Tuon kirjan kanssa haimme vielä visuaalista tyyliä, joka sittemmin on löytynyt ja vahvistunut. Harva taiteellinen, pitkäikäinen sisältö on ollut alusta asti samannäköinen. Esimerkiksi Tintti-sarjakuvien, Disneyn Ankka- ja Mikki-tarinoiden tai Simpsonit-animaatiosarjan ensimmäiset osat näyttävät hyvin erilaisilta kuin viimeisimmät versiot. Sisällöt ja ilmaisu kehittyvät ja muuttavat muotoaan kehitystyön edetessä. 

Miten Pikkuli-kirjat eroavat televisiosarjan jaksosta?

Pikkuli-animaatiosarjassa ei ole puhuttua kieltä, ei edes kertojaa, vaan hahmot kommunikoivat äännähdyksin ja kuvallisin puhekuplin. Kirjassa hahmot alkavat ensimmäisen kerran puhua, niiden tunteet ja ajatukset saavat sanallisen muodon. Jokaisessa kirjoitusprosessissa ainakin minulle itselleni on hahmoista paljastunut jotain uutta: mitä Pikkuli sanoo illalla pimeässä lastenhuoneessa, kun on oppinut kohtaamaan pelkonsa? Tai mikä saa Pikkuli auttamaan surevaa, eksynyttä pyynpoikasta?

Kirjassa hahmojen tunteita ja ilmaisua täytyy tuoda esille muutoin kuin näyttelemällä tai äänillä ja musiikilla, joten asennot tai ilmeet poikkeavat sarjan kerronnasta. Esimerkiksi Syntymäpäivää seuraavissa Pikkuli-kuvakirjoissa on hyvin paljon muuta kuin animaatiosarjasta tuttua kuvastoa. 

Kaikkiin kirjoihin, kullekin sivulle on jokaikinen hahmo, ilme ja asento on suunniteltu uusiksi niin, että sisältö ja tunne välittyy mahdollisimman hyvin. Lisäksi hahmoista ja maailmasta välittyy lukuisten yksityiskohtien kautta paljon uusia vivahteita. Tiesitkö, mitä levyjä Tikka tykkää kuunnella? Tai mitä Pikkulin isä lukee illalla? Viimeisimmistä Pikkuli-kirjoista tämäkin selviää.

Animaatiosarjassa käytimme erittäin paljon niin kutsuttua x - y  -akselia, kun asemoimme hahmoja ja tapahtuma kohtaukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvin harvoissa kohtauksissa hahmot tulevat esimerkiksi metsän syvyyksistä eteenpäin kohti katsojaa. Tämä johtuu taas siitä, että animaatiosarjan teko on hyvin kallista ja mitä monimutkaisempia syvyyksiä tai kohtauksia suunnittelemme, sitä kalliimmaksi animaation teko tulee. Kirjoissa voimme kuitenkin irrotella vapaasti. Hahmot voivat tulla mistä vain, mittasuhteita on hiottu eri tilanteisiin ja tunnelmiin sopiviksi. Kirjoissa ei ole siis suoraan yhtäkään animaatiosarjan kuvaa, vaan kirjojen kuvitus on alusta lähtien uudestaan mietitty, suunniteltu ja hiottu. 

Tarinoista ja käsikirjoituksista

Kirjoitan kirjojen tarinat alusta loppuun ikään kuin uudestaan. Katson itse jakson ja lähden sen pohjalta hakemaan ydintä, jonka olen alunperin tarinaan luonut, ja pyrin kirkastamaan ytimen. Toisaalta kirjoitusprosessi myötä tarinasta aukeaa tasoja, joita en ole itse aiemmin tajunnut, mutta joku on ollut ikään kuin piilossa kerronnan poimuissa. 

Esimerkiksi Pelko pois -kirjassa yksi ääneen lausutuista oivalluksista on se, että pimeä voi olla ystävä, sen avulla voi ihastella vaikka kirkasta tähtitaivasta. Samoin Pelko pois -tarinaan syntyi kirjan myötä täysin uusi elementti: Pikkulin taskulamppu, jolla Pikkuli oppi valaisemaan pelottavia asioita kohti. Kun Pikkuli kielentää oppimansa ja tajuaa, että tutustumisen kautta pelot häviävät isompi lukija voi laajentaa Pikkulin oivallusta myös laajemmin yhteiskuntaan: jos suostuisimme katsomaan omia pelkojamme ja ennakkoluulojamme niin, että valaisisimme ne ja tutustuisimme paremmin, ehkä vieraalta aiemmin tuntuneet asiat eivät olisikaan enää niin pelottavia. 

Pikkulin syntymäpäivä -kirjan tarinasta ja opetuksesta

Pikkulin syntymäivä -kirjan tarinassa Pikkuli innostuu syntymäpäivästään niin, että alkaa vaatia ystäviltään ja perheenjäseniltään lahjoja tarkoin ohjein ja toivelistoin varustautuneena. Pikkulin perhe päättää kuitenkin antaa pienelle ahmatille opetuksen ja lähettää ystäville viestin, että juhlat pidetään, mutta lahjoja ei tarvitse tuoda, vaan yhdessäolo riittää. Lisäksi perhe lähtee ennen Pikkulin heräämistä hakemaan koko juhlaväkeä koolle, jolloin Pikkuli herää syntymäpäiväänsä yksin. Itsekseen jäänyt Pikkuli alkaa pohtia omaa käytöstään ja tajuaa, että oli ehkä aika kohtuuton toiveissaan. Kun Pikkulin äiti sitten saapuu paikalle lohduttamaan Pikkulia, ottaa tämän syliinsä ja antaa Pikkulille lahjaksi pienen punaisen auton, jota Pikkuli oli alunalkaenkin eniten toivonut, Pikkulin ilo on suuri. 

Some-keskustelussa arvosteltiin kovin sanoin Pikkulin syntymäpäivä -kirjan tarinaa ja kuvailtiin sen olevan liian ankara pienelle lapselle luettavaksi karun opetuksensa vuoksi. 

En missään nimessä koe, että tarina olisi ankara, päin vastoin! Kaikki Pikkulin ystävät rakastavat ja hyväksyvät  hänet juuri sellaisena kuin hän on, impulsiivisena, lahjavyörystä haaveilevana, yli äyräiden innostuvana… Kaikkihan tulivat mukaan juhlimaan ja loppukohtauksessa näemme ja tunnemme, miten kaikki ovat iloisia ja helpottuneita, eritoten Pikkuli. Lopussa juhlitaan ja iloitaan, Pikkuli sai anteeksi ja tuli hyväksytyksi juuri niin keskeneräisenä kuin on. 

Lisäksi on hyvä muistaa, että sadut ja tarinat ovat aina dramatisointeja todellisuudesta. Ei varmaankaan kukaan oleta, että tarkoitan, että pieni lapsi on jätettävä yksin hetkeksi, jos hän on ollut kohtuuton toiveissaan. Mutta tarinassa, Pikkulin yltiöpäisessä innostuksessa, on selvästi jotain, mikä vetoaa lapsen ajatus- ja tunnemaailmaan. Lapset tavallaan itse dramatisoivat myös omaa elämäänsä tarinoissaan. Sain tästä mainion muistutuksen lukiessani Anna-kirjasarjaa. L. M. Montgomery kuvaa huikean koskettavasti vaikkapa sitä, miten pieni lapsi kokee äärimmäisen ahdistavana sen, että joutuu viemään äidin leipoman kakun myyjäisiin. Tuosta kakunvientimatkasta kasvaa tyttösen päässä kauhujen matka, jonka häpeällisyyttä me aikuiset emme oikein tajua. 

Pikkulin kerronnassa saattaa olla jotain siinä mielessä samaa. Kurkistus lapsen maailman äärimmäisiin dramatisointeihin, tunteiden ääripäihin, jotka eivät todellisuudessa ole niin suuria,  mutta lapsen maailmassa hetkittäin todellisuutta järeämpiä. 

Toivon, että Pikkulin syntymäpäivä -kirjaa arvostelevat uskaltaisivat tarttua myös uudempiin Pikkuli-kirjoihin. Ja kiitän joka tapauksessa siitä, että kirjoistamme puhutaan! 

Tärkeintä: lämpimät terveiset pienille Pikkulin ystäville, teillehän minä näitä kirjoitan <3 

Terveisin 

Metsämarja Aittokoski, Pikkuli-kirjojen kirjoittaja ja Pikkuli-animaatiosarjan pääkäsikirjoittaja sekä toinen ohjaaja